Määrittelemättömiä tunteenpurkauksia

Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö Kari Välimäki puhuu kolumnissaan (Tesso 1/2010) työstä ja kansalaispalkasta. Hän sanoo työn olevan parasta sosiaaliturvaa. Kansalaispalkan hän viskaa vasemman olkapään yli. Hän puhuu työstä, niin kuin sitä olisi . Itse lisäisin, että niin se olisi parasta terapiaa itsellenikin. Se olisi sitä työttömille, vammaisille ja usein myös eläkeikärajan ylittäneille. Voidaanko kuitenkaan vaatia, että nämä kohderyhmät tekevät työtä työmarkkinoiden ehdoilla? Nämä kohderyhmät tarvitsevat yksilöllisiä toimenpiteitä, mutta usealla olisi paljon voimavaroja. Meitä ei voi sanoa laiskoiksi (sitä Välimäki ei ihan väitäkään). Sitäkään ei auta jättää huomaamatta, että nämä em ryhmät tekevät paljon työtä esim. vapaaehtoissektorilla pelkästä ilosta . Olisihan se jotain, jos siitä saisi muutakin. Tämä sektori on kehittynyt aikojen saatossa käsittämättömäksi verkostoksi , josta koko yhteiskunta on riippuvainen. Olisi aika se tunnustaa. Saisi tunnustusta edes jo

Kaikilla blogien pitäjillä pitäisi olla jotain sanottavaa? On kivaa, kun voi huutaa mukavat tai ikävät ajatukset toiselle puolen maailmaa, vaikka niiden jakamiseen ei ketään löytyisi. Se on liki samanlainen tunne kun mennä keskelle asumatonta korpea ja huutaa sen kun palkeista lähtee. Auttaa se ! Pikku poikana oli kova paikka itsensä satuttaessa, silloin kun ketään ei ollut näkemässä. Turhaahan se itku olisi ollut. Heti kun pääsi äidin luokse, niin jo itku tuli. Isompana taas hävetti se, että joku näkisi lankeamisen. Tästä pääseekin siihen, mikä sairaudessa on hävettävää? Tänäkin päivänä monet peittelevät sairauttaan. Ehkä tämä juohtuu siitä, että ihminen torjuu olevansa haavoittuva. Tai siihen että sairauksien katsottiin olevan rangaistus pahoista teoista? Itse monet sairaudet kokeneena voisin vakuuttaa, asian olevan juuri toisinpäin. En kuitenkaan sitä tee, kun en tiedä perimmäistä totuutta. Voin sanoa sairauksien, kuten muidenkin vastoinkäymisten, kasvattavan. Ne avartavat ymmärtä

Ohjeet miten tulla oikein terveeksi Aloin sairastuksen viikko sitten keskiviikkona klo 19:37, enkä kadu. Olen saanut MS-diagnoosin 1987, meniere- ja polyneuropathiadiagnoosit 2000 ja nivelreumadiagnoosin 2007. Ennen vertaistukea en tiennyt että näitä pitää sairastaa. Se selvisi kuin aurinko olisi yht’äkkisesti ilmestynyt talviyön taivaalle. Tässä sairastamisessa on omat ongelmansa, mutta kyllä ne kuitenkin sen tuoman hyödyn sekä ilon voittaa . Ulkopuolisille, niille, jotka eivät ole koskaan sairastaneet, kerrottakoon että sairastaminen tarkoittaa niiden tuntemuksien kohtaamista, jotka vaikeuttavat elämistä. Siinä ei kuitenkaan ole vielä kaikki. Ne pitää välittää myös ympäristöön. Sairastaminen ilman kohdetta ei ole vielä riittävää. Se on sama kuin diagnosoinnissa, jossa vaaditaan tiettyjä tekijöitä, jotta diagnoosi on oikea diagnoosi. Esimerkiksi menierentaudissa se tarkoittaa yhtäaikaista huimausoiretta, kuulonalenemaa sekä tinnitusta. Kohde tai ympäristö jolle välitetää

Reumatismi – mikä miellyttävä kokemus! Reumasärky voi tosiaankin olla miellyttävä kokemus. Se on kuin pistelisi neulalla luuhun tai niveleen. Kannattaa kokeilla niin pääsee paremmin asiasta perille. Jos se ei tunnut miltään, niin kannattaa ottaa joku isompi esine, esim. sorkkarauta. Olen sairastanut reumaa kolme vuotta, enkä suotta. Se saa priorisoimaan tehtävät uudelleen, saat hyvillä mielin jättää tulevaisuuteen sen kaiken mikä on ihanaa ja innostua siihen mikä on tuntunut jo ajatuksena kammottavalta. Pistää, polttaa, pakottaa – jakun työtä ajattelee, niin pyörryttää. Kaksi ja puoli vuotta sitten jouduin eroon näistä kivuista, mutta lääkityksestä huolimatta pääsin jälleen osalliseksi. Kipu on kivaa – saa olla ilkeä. Siitä itse erityisesti pidän. Saan meuhkata, pauhata, hypätä, parkua, huutaa, raivota, haistattaa ja toisilla maistattaa. Saan kitistä, vikistä, kierrellä, kierroilla, lieroilla, puhua suoraan – tai paskaa, käydä mykkäkoulua ja olla umpimielinen. Silti saa kaikki periksi,