Määrittelemättömiä tunteenpurkauksia

Tehkää musta hevonen? Mikään ei ole mahdotonta. Voisi musta hevonen tulla, kaakki ainakin. ”Nytpä läjäytti sellaisen... ”, sanoi Kinnunen vainaa, kun halkopino levisi Sahanmäessä Karlssonnin pellolle Autuas-Ruiskan pysähtyessä liian nopeasti tarpeensa pläräyttämään. Se oli rautias ruuna. Kansanedustajien palkkiotoimikunnan ehdotuksesta korottaa palkkiota neljä-viisisataa euroa vuodensisään, voisi todeta myös jonkinlaiseksi pläräykseksi. Olkoot jääneet minkälaiseen kuoppaan hyvänsä. Niin hyvää työtä ei kukaan siellä ole tehnyt, että yksi eläkeläinen livahtaa lompsaan ihan vain kehityshäiriön tähren. Kansalta vaaditaan pitkää pinnaa ja pitempää työelämää, eläkeläisien eläkkeet junnaavat jo 20. vuotta paikallaan kun Nipan Sisun vetopyörät siinä samaisessa Sahanmäessä viikkoa myöhemmin. Kinnusen Autuas-Ruiskalle löytyi töitä. Neljä vuotta edustajat mongertavat kansalle pitkää kieltä ja viettävät pitkänenäpäivää ne kaksi lyhyenlaista työjaksoa joulu- ja kesätaukojen väleissä. Ja jos

Helppo elämänmuutos: puhelimella kaaoksesta järjestykseen? Sitä tulee harvoin ajatelleeksi miten haavoittuvaa elämä voi olla. Puhumattakaan niistä pahemmista, niin jopa kännykän katoaminen voi tehdä elämästä kaikkea muuta kuin kivaa. Kaveripiiri supistui hetkessä kymmenesosaan, enemmänkin. 15 vuotta tarvittiin, että maa nieli kännykän. Jossainhan se pakosti on, mutta ei ainakaan minun käsieni ulottuvilla. Fiksu varas (en väitä, että joku olisi sen varastanut) lähettäisi ainakin suljetun sim-kortin omistajalleen. Voisi tehdä loppuelämänsä yöt huomattavasti mukavammiksi. Jos niikseen tulee, voisin ostaa löytäjälle uuden puhelimen, kunhan antaa minulle kortteineen vanhan – tarjoan vielä pullakahvitkin. Tämä on minun viimeinen (sim)korttini?!! Pari vuotta sitten siirsin kovalla vaivalla (sormien tunto kun ei oikein pelaa) viimeiseen kännykkääni edellisestä kaikkea tietoa, jota kukaan muu ei tarvitse. Tuskin löytäjälle kelpaavat ystäväni, joita kortille on kertynyt ehkä parisensataa. Tark

Seutukunnallista pernamuussia ála Hml:n seutu - po tut pott uina – osa jo rut toina Aina perunoita kuoriessani olen jo vuosien ajan olen ihmetellyt, mistä tummat läiskät perunoihin syntyvät. Katselin kymppiuutisia 3.9., miten suomalaista perunaa viedään Venäjälle. No, eihän siitä laikkuja perunoihin tule! Mutta uutisfilmissä näytettiin kuinka koneet nostavat perunan usean metrin korkeuteen vierittäen sitten ne rännistä alas, lopulta kolauttaen ne korkeuksista toistensa päälle. Jos sama tehtäisiin ihmisille kokosuhteessa – siis pudotettaisiin toisten ihmisten päälle kymmenistä metreistä – niin jo siinä alkaa mustelmia syntyä. Ehkä täällä Hattulan entinen Perunakeisari voisi antaa tähän viisaan vastauksensa, mutta kun on cityihmiseksi muuttanut, niin antaa olla? Häneltä se varma tieto sentään vielä mu(i)stelmistaan löytyisi? Itse tulin ajatelleeksi syytä perunan rajuun kohteluun: saattaisko tuo multa olla viljelijöille (etenkin täällä Hattulassa) sen verran arvokasta, että kun pu